Aloittaminen on vaikeaa, kaiken uuden alku, muutokset ja epävarmuus hallitsevat elämää. Ahdistaa. Niin kuin nyt tämä blogin aloittaminenkin. Ehkä pitäisi aloittaa varovaisesti? Toisaalta taas ketään ei kiinnosta, jos kirjoituksessa ei ole mitään erityistä. Kuten ei minussakaan ole. Mutta miksi minä ylipäätään haluan kirjoittaa blogia? Olenhan introvertti, erittäin yksityinen ihminen, enkä halua, että minun asioistani tietää kukaan yhtään mitään. Ja sitten kuitenkin petyn, jos blogillani ei käy yhtään vierailijaa.

Mitä jos paljastan itsestäni liikaa? Mitä jos joku tunnistaa? Entä jos herrajumala joku kritikoi kirjoituksiani?! Älkää naurako, mutta minä tosiaan voin miettiä tuollaista asiaa yksin vuoteessa öisin, kun uni ei tule. Töissä kirjoitan sähköpostini useaan kertaan. Vaikka tarkoituksenani olisi viestittää väärään paikkaan eksyneestä postista tai lähettää eteenpäin kiinnostava linkki. Korjailen, muuttelen.

Jos kuitenkin kirjoitan jotain väärin (en niinkään pelkää kirjoitusvirheitä, vaan kaikenlaisia konnotaatioita, piilomerkityksiä, mielialoja, imagoa, mitä viestini voisi välittää). Vaihtelen sanoja ja niiden paikkoja (onko yst. terv. liian tyly vai sisältääkö ystävällisin terveisin jotenkin salaviestin vittuilusta? Niin että ei todellakaan ystävällisin terveisin, siis oikeasti. Ja pitäisikö lisätä joku hymiö, että ystävällisperäiset aikeeni tulevat vastaanottajalle selviksi. Tai onko tämä nyt sen verran virallinen viesti, etteivät siihen hymiöt sovellu. Ja onhan se vähän lapsellista, mutta antaisi mahdollisesti minusta vähän pehmeämmän kuvan.). Jos/kun/mahdollisesti/voi olla jopa, että joku vastaa sähköpostiviestiini. Mitä se kertoo siitä minun alkuperäisestä viestistäni? Mitä vastaaja ajattelee siitä, mitä ajattelin kirjoittaessani sen viestin? Mitä se tarkoittaa tuolla sanavalinnalla? Onko se vittuilua tai suoranaista halveksuntaa? Ja kaikkein pahinta; jos sähköpostiini ei vastatakaan. Se on merkki minun täydellisestä ohittamisestani, dissaamisesta, välinpitämättömyydestä. EN OLE NIIN TÄRKEÄ, ETTÄ SÄHKÖPOSTEIHINI TARVITSISI VASTATA. Ja nyt minä sitten huusin. Vaikken minä oikeasti huuda, paitsi silloin, kun raivoan, enkä minä silloin mitään sähköposteja uskalla kirjoittaakaan. En hallitse itseäni, ja kaiken pitää kuitenkin olla harkittua. Joku varmaan valittaa siitä huutamisestakin. Se kun kiinnittää jotenkin huomion, ponnahtaa ylös tekstistä. Ja onko tuo lause nyt se, jota haluan todella korostaa?

Kirjoitin tämän moneen kertaan. Aloitin ensin ihan toisista asioista, mutta sitten tuli mieleeni kaikenlaista, ja vaihdoin koko tyyliä. Mitäköhän minusta nyt ajatellaan? Tulen noin viiden minuutin kuluttua katsomaan, onko kukaan käynyt lukemassa tätä ja vedän siitä sitten lukuisia johtopäätöksiä.