Olen nyt istunut aamukahdeksasta työpöytäni ääressä ja yrittänyt vältellä työntekoa. Siihen liittyy mm. Internet-sivujen selailu, jotka kauempaa katsoen näyttävät siltä, kuin ne voisivat jotenkin liittyä työntekoon (esim. YouTube ei käy: se on liian tunnettu, ja ohikulkijat voisivat huomata minun tiirailevan vanhoja Kenny Everett -shown jaksoja), kiireinen kävely paikasta toiseen a) avainnippua heilutellen b) paperinippua/kansiota kanniskellen (sitten voin mennä tupakalle tai vessaan istumaan, toiset näkevät minut toimittamassa jotain tärkeää asiaa >vrt. paperiniput kädessä), Word-dokumenttiin kirjoittaminen (ei ole väliä, mitä kirjoittaa, kunhan asiakirjan muoto ei kavalla; ts. jos kirjoittaa runoa, se ei näytä virallisesta asiakirjalta kauempaakaan katsoen. Kirjoitus sen sijaan voi olla merkityksettömiä merkkijonoja, kauppalista >muista muotokieli!, avainromaani tai nimetön yleisönosastokirje).
Vaikka ette nyt tätä blogiani luekaan, niin kuin jo osasin epäillä, on tällä ainakin funktionsa työnteon jäljittelijänä.
Lounasaika on aivan käsillä, mutta ajattelin pitkittää sitä menemällä ensin vessaan pitkälle istunnolle; en siis käytä lounastauostani siihen aikaa, huom! Tupakallakin voisin käydä samassa, menköön se vessakäynnin piikkiin. Pitää sitä nyt ihmisen voida tarpeillaan käydä, vaikka töissä onkin.
torstai, 13. syyskuu 2007
Miksi me tehdään tätä työtä?
keskiviikko, 12. syyskuu 2007
Kahvipöydässä
Jep. Arvasin. Ei yhtään kävijää. Hukun tänne muiden wanna-be-kirjoittajien joukkoon. No, se oli odotettavaa. Eikä minulla ole taaskaan mitään sanottavaa.
Iltapäiväkahvihuone all over again.
Käyn joskus kahvilla työkaverin kanssa. Siis kun se lähtee kahville, kuljen perässä kuin koira. Kahviajan lähestyessä tarkkailen sitä salaa sermin takaa, että koska se päättää pitää paussin, ja seuraan kahvihuoneeseen. Se on kova puhumaan. Sillä on aina jotain hauskoja tarinoita ja mukavia juttuja. Kaikki kerääntyvät sen ympärille. Minä siinä sitten istun innoissani ja kelaan päässäni hyvää kommenttia. Yleensä aivojeni saatua sellaisen aikaan, on jo siirrytty seuraavaan aiheeseen. Ja minä vain hymyilen ja nauran oikeissa paikoissa. Jos saan suuni avattua, kiusaantunut hiljaisuus ympäröi seurueen, kunnes joku siirtää taas keskustelun keveämpiin aiheisiin. Punastun, puren kieltäni ja vaikenen. Hymyilen taas kvasi-innostuneesti oikeissa kohdissa.
Kahviajan lähestyessä yleensä alkaa kuhina. "Tulkaa kahville! Tule sinäkin kahville!" kuuluu käytävillä. Minua ei kukaan pyydä. Jostain syystä minua pitäisi pyytää erikseen. Olisi eri asia, jos joku edes joskus pyytäisi minua erikseen. Olenhan minä ihan muiden ohjailtavissa, myönnetään. Jos joku joskus sanoisi, että älä sinä ainakaan kahville tule, en tietenkään menisi. Niin yksinkertaista se on. Helpointa on luikkia hissien takaa kahvipöytään, täyttää muki nopeasti siitä sellaisesta pumpattavasta kahvitermospullosta (mikä minun onnellani on siinä vaiheessa tyhjä ja päästää epämiellyttäviä, huomiota herättäviä ääniä sitä pumpattaessa. Siinä vaiheessa on tapana odottaa, että joku tuo uuden termospullon tai menee keittämään lisää kahvia, mutta silloin joutuu istumaan pöytään ja harjoittamaan small talkia - minun tapauksessasi istumaan ikävästi tuppisuuna) ja palata takaisin työpöydän ääreen. On niin paljon hommia, ettei ehdi istuskelemaan. Sitten etsin sellaisen nettisivun, joka näyttää kauempaa joltain töihin liittyvältä.
Viime viikon työkaveri oli lomalla. Yhtenä päivänä uskaltauduin kahvihuoneeseen ilman mentoriani (toisina päivinä pidin kahvitaukoni eri aikaan muiden kanssa). Kahvihuoneessa kävi sama porukka, mutta nähtyään minut yksinäni istumassa, hiljaa mutistujen tervehdysten jälkeen he täyttivät kahvimukinsa ja palasivat työpisteisiinsä. Se oli lyhyt kahvipaussi se.
Iltapäiväkahvihuone all over again.
Käyn joskus kahvilla työkaverin kanssa. Siis kun se lähtee kahville, kuljen perässä kuin koira. Kahviajan lähestyessä tarkkailen sitä salaa sermin takaa, että koska se päättää pitää paussin, ja seuraan kahvihuoneeseen. Se on kova puhumaan. Sillä on aina jotain hauskoja tarinoita ja mukavia juttuja. Kaikki kerääntyvät sen ympärille. Minä siinä sitten istun innoissani ja kelaan päässäni hyvää kommenttia. Yleensä aivojeni saatua sellaisen aikaan, on jo siirrytty seuraavaan aiheeseen. Ja minä vain hymyilen ja nauran oikeissa paikoissa. Jos saan suuni avattua, kiusaantunut hiljaisuus ympäröi seurueen, kunnes joku siirtää taas keskustelun keveämpiin aiheisiin. Punastun, puren kieltäni ja vaikenen. Hymyilen taas kvasi-innostuneesti oikeissa kohdissa.
Kahviajan lähestyessä yleensä alkaa kuhina. "Tulkaa kahville! Tule sinäkin kahville!" kuuluu käytävillä. Minua ei kukaan pyydä. Jostain syystä minua pitäisi pyytää erikseen. Olisi eri asia, jos joku edes joskus pyytäisi minua erikseen. Olenhan minä ihan muiden ohjailtavissa, myönnetään. Jos joku joskus sanoisi, että älä sinä ainakaan kahville tule, en tietenkään menisi. Niin yksinkertaista se on. Helpointa on luikkia hissien takaa kahvipöytään, täyttää muki nopeasti siitä sellaisesta pumpattavasta kahvitermospullosta (mikä minun onnellani on siinä vaiheessa tyhjä ja päästää epämiellyttäviä, huomiota herättäviä ääniä sitä pumpattaessa. Siinä vaiheessa on tapana odottaa, että joku tuo uuden termospullon tai menee keittämään lisää kahvia, mutta silloin joutuu istumaan pöytään ja harjoittamaan small talkia - minun tapauksessasi istumaan ikävästi tuppisuuna) ja palata takaisin työpöydän ääreen. On niin paljon hommia, ettei ehdi istuskelemaan. Sitten etsin sellaisen nettisivun, joka näyttää kauempaa joltain töihin liittyvältä.
Viime viikon työkaveri oli lomalla. Yhtenä päivänä uskaltauduin kahvihuoneeseen ilman mentoriani (toisina päivinä pidin kahvitaukoni eri aikaan muiden kanssa). Kahvihuoneessa kävi sama porukka, mutta nähtyään minut yksinäni istumassa, hiljaa mutistujen tervehdysten jälkeen he täyttivät kahvimukinsa ja palasivat työpisteisiinsä. Se oli lyhyt kahvipaussi se.
keskiviikko, 12. syyskuu 2007
Alkuja ja sähköposteja
Aloittaminen on vaikeaa, kaiken uuden alku, muutokset ja epävarmuus hallitsevat elämää. Ahdistaa. Niin kuin nyt tämä blogin aloittaminenkin. Ehkä pitäisi aloittaa varovaisesti? Toisaalta taas ketään ei kiinnosta, jos kirjoituksessa ei ole mitään erityistä. Kuten ei minussakaan ole. Mutta miksi minä ylipäätään haluan kirjoittaa blogia? Olenhan introvertti, erittäin yksityinen ihminen, enkä halua, että minun asioistani tietää kukaan yhtään mitään. Ja sitten kuitenkin petyn, jos blogillani ei käy yhtään vierailijaa.
Mitä jos paljastan itsestäni liikaa? Mitä jos joku tunnistaa? Entä jos herrajumala joku kritikoi kirjoituksiani?! Älkää naurako, mutta minä tosiaan voin miettiä tuollaista asiaa yksin vuoteessa öisin, kun uni ei tule. Töissä kirjoitan sähköpostini useaan kertaan. Vaikka tarkoituksenani olisi viestittää väärään paikkaan eksyneestä postista tai lähettää eteenpäin kiinnostava linkki. Korjailen, muuttelen.
Jos kuitenkin kirjoitan jotain väärin (en niinkään pelkää kirjoitusvirheitä, vaan kaikenlaisia konnotaatioita, piilomerkityksiä, mielialoja, imagoa, mitä viestini voisi välittää). Vaihtelen sanoja ja niiden paikkoja (onko yst. terv. liian tyly vai sisältääkö ystävällisin terveisin jotenkin salaviestin vittuilusta? Niin että ei todellakaan ystävällisin terveisin, siis oikeasti. Ja pitäisikö lisätä joku hymiö, että ystävällisperäiset aikeeni tulevat vastaanottajalle selviksi. Tai onko tämä nyt sen verran virallinen viesti, etteivät siihen hymiöt sovellu. Ja onhan se vähän lapsellista, mutta antaisi mahdollisesti minusta vähän pehmeämmän kuvan.). Jos/kun/mahdollisesti/voi olla jopa, että joku vastaa sähköpostiviestiini. Mitä se kertoo siitä minun alkuperäisestä viestistäni? Mitä vastaaja ajattelee siitä, mitä ajattelin kirjoittaessani sen viestin? Mitä se tarkoittaa tuolla sanavalinnalla? Onko se vittuilua tai suoranaista halveksuntaa? Ja kaikkein pahinta; jos sähköpostiini ei vastatakaan. Se on merkki minun täydellisestä ohittamisestani, dissaamisesta, välinpitämättömyydestä. EN OLE NIIN TÄRKEÄ, ETTÄ SÄHKÖPOSTEIHINI TARVITSISI VASTATA. Ja nyt minä sitten huusin. Vaikken minä oikeasti huuda, paitsi silloin, kun raivoan, enkä minä silloin mitään sähköposteja uskalla kirjoittaakaan. En hallitse itseäni, ja kaiken pitää kuitenkin olla harkittua. Joku varmaan valittaa siitä huutamisestakin. Se kun kiinnittää jotenkin huomion, ponnahtaa ylös tekstistä. Ja onko tuo lause nyt se, jota haluan todella korostaa?
Kirjoitin tämän moneen kertaan. Aloitin ensin ihan toisista asioista, mutta sitten tuli mieleeni kaikenlaista, ja vaihdoin koko tyyliä. Mitäköhän minusta nyt ajatellaan? Tulen noin viiden minuutin kuluttua katsomaan, onko kukaan käynyt lukemassa tätä ja vedän siitä sitten lukuisia johtopäätöksiä.
Mitä jos paljastan itsestäni liikaa? Mitä jos joku tunnistaa? Entä jos herrajumala joku kritikoi kirjoituksiani?! Älkää naurako, mutta minä tosiaan voin miettiä tuollaista asiaa yksin vuoteessa öisin, kun uni ei tule. Töissä kirjoitan sähköpostini useaan kertaan. Vaikka tarkoituksenani olisi viestittää väärään paikkaan eksyneestä postista tai lähettää eteenpäin kiinnostava linkki. Korjailen, muuttelen.
Jos kuitenkin kirjoitan jotain väärin (en niinkään pelkää kirjoitusvirheitä, vaan kaikenlaisia konnotaatioita, piilomerkityksiä, mielialoja, imagoa, mitä viestini voisi välittää). Vaihtelen sanoja ja niiden paikkoja (onko yst. terv. liian tyly vai sisältääkö ystävällisin terveisin jotenkin salaviestin vittuilusta? Niin että ei todellakaan ystävällisin terveisin, siis oikeasti. Ja pitäisikö lisätä joku hymiö, että ystävällisperäiset aikeeni tulevat vastaanottajalle selviksi. Tai onko tämä nyt sen verran virallinen viesti, etteivät siihen hymiöt sovellu. Ja onhan se vähän lapsellista, mutta antaisi mahdollisesti minusta vähän pehmeämmän kuvan.). Jos/kun/mahdollisesti/voi olla jopa, että joku vastaa sähköpostiviestiini. Mitä se kertoo siitä minun alkuperäisestä viestistäni? Mitä vastaaja ajattelee siitä, mitä ajattelin kirjoittaessani sen viestin? Mitä se tarkoittaa tuolla sanavalinnalla? Onko se vittuilua tai suoranaista halveksuntaa? Ja kaikkein pahinta; jos sähköpostiini ei vastatakaan. Se on merkki minun täydellisestä ohittamisestani, dissaamisesta, välinpitämättömyydestä. EN OLE NIIN TÄRKEÄ, ETTÄ SÄHKÖPOSTEIHINI TARVITSISI VASTATA. Ja nyt minä sitten huusin. Vaikken minä oikeasti huuda, paitsi silloin, kun raivoan, enkä minä silloin mitään sähköposteja uskalla kirjoittaakaan. En hallitse itseäni, ja kaiken pitää kuitenkin olla harkittua. Joku varmaan valittaa siitä huutamisestakin. Se kun kiinnittää jotenkin huomion, ponnahtaa ylös tekstistä. Ja onko tuo lause nyt se, jota haluan todella korostaa?
Kirjoitin tämän moneen kertaan. Aloitin ensin ihan toisista asioista, mutta sitten tuli mieleeni kaikenlaista, ja vaihdoin koko tyyliä. Mitäköhän minusta nyt ajatellaan? Tulen noin viiden minuutin kuluttua katsomaan, onko kukaan käynyt lukemassa tätä ja vedän siitä sitten lukuisia johtopäätöksiä.
